Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (2017)

Sanderson on luonut mielenkiintoisen fantasiamaailman, jonka parissa viihdyin hyvin. Sandersonin Viimeisessä valtakunnassa tuhkasateet oat normaaleja ja kaiki on mustaa. Väestö on jakautunut kahtia: toisaalla on alhaiset skaat, joiden henki ei ole minkään arvoinem ja, jotka tekevät raskasta ruumiillista työtä. Yhtäällä on rikas ja juonitteleva aatelisto, jotka pitävät itseään älykkäämpinä ja parempina kuin skaa-väestöä. Heitä kaikki hallitsee mahtava Lordihallitsija, joka tarujen mukaan voitti tuhansia vuosia sitten ”Syvyyden” ja alkoi hallita maailmaa. Lordihallitsijaa pidetään kuolemattoman jumalana, sillä mikään eikä kukaan ole onnistunut tappamaan tätä julmaa hallitsijaa. Tässä maailmassa erikoisuuden tuovat nk. allomantikot, jotka voidaan jakaa usvalaisiin ja usvasyntyisiin. Allomantikot voivat polttaa eri metalleja ja saada niistä voimia esimerkiksi vetämällä tai työntämällä itseään raudan ja teräksen avulla. Tinan avulla he saavat paremmat aistit ja juotostinan avulla heidän voimansa ja kestävyytensä kasvavat. Usvalainen kykenee polttamaan vain yhtä metallia, mutta usvasyntyinen kaikkia metalleja, mikä tekee heistä erittäin voimakkaita.

Tarinan päähenkilönä on Kelsier, alamaailmaan kuuluva varas ja usvasyntyinen, joka kokoaa ympärilleen allomantikko-koplan tuhotakseen Viimeisen valtakunnan ja Lordihallitsijan. Kelsieriä kutsutaan Hatshinin selviytyjäksi, sillä hän selvisi hengissä pahamaineisista kuiluista, jonne Lordihallitsija lähettää rikolliset ja vihollisensa. "Napsahdettuaan” eli saatuaan allomantikko voimansa vaimonsa Maren kuoltua kuiluissa, hän päättää kostaa. Kelsierin ja hänen koplansa huomio kiinnittyy skaa-katulapsi Viniin, jonka he huomaavat olevan usvasyntyinen. Vin on aluksi ennakkoluuloinen (tai Kelsierin mukaan vainoharhainen), mutta vähitellen alkaa luottamaan Kelsieriin ja muuhun koplaan oppien samalla taitavaksi allomantikoksi.

Kopla punoo juonen, jolla Viimeinen valtakunta tuhotaan, ja jos mahdollista, niin myös samalla Lordihallitsija tapetaan. Juonen tärkein elementti on saada jo vuosisatoja alistettu skaa-väestö kapinaan, mikä ei ole helppo juttu. Lisäksi he tarvitsevat aseita ja vakoojan aateliston pariin. Vakoojan homma lankeaa Vinille ja hän esiintyy erilaisissa juhlissa lady Valettana. Juhlissa hän tapaa Elend Venturen, mahtavimman aatelishuoneen perijän, ja vakuuttuu, että kaikki aatelisetkaan eivät ole pahoja.

Viimeisen valtakunnan kaataminen ei kuitenkaan ole helppoa ja, se vaatii monia ihmishenkiä ennen kuin skaa-väestö nostaa päätään ja ennen kuin kenenkään on mahdollista saada selville Lordihallitsijan salaisuus ja tappaa hänet.

Että minä viihdyin tämän kirjan parissa! Tämä on sellainen kirja, joka sopii syksyn tai sadepäivien lukemiseksi. Vaikka kirjassa on peräti 608 sivua, niin yksikään sivu ei ole liikaa. Sanderson ei sorru jaaritteluun ja hän syventää henkilöhahmoja kirjan edetessä. Kirja ilmestyi englanniksi jo 2006 (!) ja on aloitusosa Usvasyntyinen-trilogiaan. Vaikka kaksi jälkimmäistä osaa ovatkin jo englanniksi saatavilla, niin taidan silti odottaa niiden suomentamista ja lukea välissä jotakin muuta :) Oikeastaan minusta on jännää, että tämä on trilogiaksi suunniteltu, koska ensimmäinen osa loppuu siten, että se ei vältämättä jatkoa vaadi. Kirja ei siis lopu kutkuttavasti, joten saa nähdä, miten Sanderson tarinaa jatkoi.